Niukkana aikana keskellä suursotaa sanoi Helsingin yliopiston rehtori Rolf Nevanlinna lukukauden avajaispuheessa:
(..) hävityksen keskellä ihmismieli etsii lohtua siitä, mikä muuttumattomana kestää ajan myrskyt. Nähdessämme, miten inhimillisen tiedon korkeimmat saavutukset käytäntöön sovellettuina (..) vievät korvaamattomien kulttuuriarvojen ja ihmiselämän järjestelmälliseen tuhoamiseen, voidaan johtua epäilemään koko tiedollisen kehityksen arvoa. Vika ei kuitenkaan ole tiedon, vaan tiedon saavutusten väärinkäyttäjän.
Verratkaamme Nevanlinnan puhetta nykyajan yliopistojohtajan puheeseen, jossa vilahtelevat taloudellinen kilpailukyky ja korkeakoulujen rankingsijoitukset. Akateemiset huolet ovat pienentyneet. Katse on kääntynyt maailmasta ja tieteentraditiosta siihen, miltä omakuva näyttää.
Yliopistot kilpailevat. Kilpailijat ovat älyllistä eliittiä, mutta kilpailun säännöt ovat yksityisten konsulttien laatimia eivätkä kovin älykkäitä. Shanghain lista tai QS-yliopistoranking panevat yliopistot järjestykseen. Noustakseen listalla pitää tuottaa julkaisuja, joihin kohdistuu paljon viittauksia.
Näin luovuus kvantifioidaan. Tämä on hieman kuin rakkaiden ihmisten taulukoiminen, tai yritys objektiivisesti mitata, mikä onkaan maailman paras laulu. Projekti on siis täysin älytön, siitä huolimatta, että se ohjaa valtion koulutuspolitiikkaa.
Vaikka tämä on Suomi, ei leimallisesti suomalainen tutkimusaihe nosta yliopistoa rankingissa, päinvastoin. Suomen historia, kulttuuri ja kieli kuuluvat maailmassa marginaaliin, mikä on hyvä. Siksi ne kuuluvat nimittäin suomalaisille.
Olen kohtalaisen menestynyt kansainvälinen tieteilijä. Silti kun öisin uneksin, palaan lapsuuteni rivitalon päätyyn maailmankolkassa nimeltä Haaga. Kykenen ratkaisemaan tieteellisiä ongelmia, koska minulla on ruumis, jonka muistissa säilyy ainutkertaisia, paikallisia kokemuksia. Ne ovat tieteeni viitetietokanta, jonka kautta ajatus hengittää.
Vaikka ongelmat ovat globaaleja, ovat tieteilijät lokaaleja. Vuosisatojen ajan koulutuspolitiikassa olikin kyse lokalisoimisesta. Tänne perustettiin yliopisto eurooppalaisen mallin mukaan, ja se muuttui ensin ruotsinkieliseksi, koska sijaitsi Ruotsissa, ja sitten suomenkieliseksi, kun alkoi sijaita Suomessa. 1900-luvulla maakuntiin perustettiin yliopistoja, joiden päätehtäväksi katsottiin lähiympäristön palveleminen ja suomalaisten kouluttaminen suomalaiseen työelämään.
Globaalin kilpailun oloissa noudattaa jokainen näistä yliopistoista nyt samaa “strategiaa”, jossa tavoitellaan kansainvälistymistä, globaalia ongelmanratkaisua ja “huippututkimusta”.
Toisiaan kopioivat yliopistot rakastavat lapsellista mittaamisen kulttia. Onko niille siis ehkä mahdollista objektiivisesti tai jopa mitattavasti sanoa, mitä menetetään, jos tiedettä ei tehdä suomeksi?
Ainakin menetetään yksi ajattelun ja luovuuden maailma. Kieli on paitsi kommunikaation myös ajattelun ehto siinä, missä tutkijan ruumis. Sama se, onko tutkimuskohteena kivikauden astioiden käyttö, siirojen sukupuolielämä vai Napoleonin käsitys naisen asemasta, kielellä se ilmaistaan, jossain määrin eri tavoin kielestä riippuen, silloinkin kun kyseessä on näennäisen sama asia.
Suomen kielen voida, osata tai pystyä ovat eri asioita, mutta englanniksi ne ovat kaikki can. Englannissa taas on sana light, joka on suomeksi esimerkiksi valo, kevyt, helppo tai vähärasvainen. Nämä käsitteet jakavat todellisuuden eri tavoin viipaleisiin, esimerkiksi siten, että osaaminen ja voiminen ovat ihmisen mielessä joko erilaisia asioita tai yksi asia. Tai siten, että keveys ja valo assosioituvat toisiinsa, mistä syntyy kaikenlaisia mietteitä. Tai jää syntymättä, jos ajatteluprosessi suoritetaan vain yhdellä kielellä.
Englannin käyttö tieteessä mahdollistaa kansainvälisen kommunikaation. Toisaalta, kuten kolonisoitujen ja alkuperäiskansojen edustajat usein muistuttavat, se yhdistää maailman standardisoimalla ihmisten kokemukset yhteen muottiin, englannin kielen käsitteisiin.
Tämän ymmärtää, kun vilkaisee suomalaisten yliopistojen lähes yhtenäisiä englanninkielisiä mottoja. Helsingin yliopistossa on global impact through interaction, Tampereella human potential unlimited. Nämä sloganit ovat kieltä kuin mikrossa lämmitetty eineslaatikko ruokaa, vailla paikkaa, historiaa ja kontekstia.
Ihmiskunnan kollektiivinen luovuus, tiede siinä missä taidekin, tarvitsisi paitsi kansainvälistä kommunikaatiota, myös erilaisia tietoisuuksia. Jokainen, joka on oppinut uuden kielen, on kokenut hetken, jolloin uusi tietoisuus läpäisee hänet. Kieli alkaa ajatella hänessä. Asiat, jotka on tuntenut, muuttuvat uuden värisiksi, kun maailma avataan eri kohdasta kuin ennen.
Kun yliopisto 1900-luvun alussa muutettiin kansankieliseksi, haluttiin luoda tietämisen tapoja, jotka nousisivat suomalaisista käsitteistä ja kokemuksista. Prosessi, jota nykyisin kuvataan nationalismiksi monine erheineen, oli myös tietämisen demokratisointia, eri kansojen tiedon tuomista tasa-arvoisena maailmaan. Vuosikymmeninä, jolloin suomalaiset korkeakoulut ovat siirtyneet englanninkieliseen monokulttuuriin, olen seurannut esimerkiksi saamen-, baskin- ja walesinkielisen tiedejulkaisemisen kasvua. Sen perusteet ovat yhä samat kuin aikoinaan suomalaisen yliopiston luomisen.
Tieteen kannalta tärkein kieli voi toki olla esimerkiksi matematiikka, taulukko tai fysikaalisia voimia kuvaava yhtälö. Mutta tällöinkin tieteellä on konteksti. Rehtori Nevanlinna puhui lokakuussa 1943 aikana, jolloin luonnontieteisiin pohjautuvat ja teknisten tieteiden tuottamat keksinnöt olivat käytössä tuhoaseina.
Tämä huoli on yhä ajankohtainen, ja sen rinnalle nousee toinen. Tieteen ja koulutuksen järjestelmistä on itsestään tullut tuhoase, joka vertailemalla ja kilpailuttamalla muokkaa ja standardisoi maailman kaikkialla samanlaiseksi. Se uhkaa tuhota maailman eri osien ja ihmisten ajattelun erot ja samalla ihmiskunnan luovuuden pohjan.
Jos sallimme tämän tapahtuvan, emme pysty lopulta ajattelemaan vapaasti. Menetämme maan, jolla seisomme, ja ruumiit, joissa kävelemme.
Teksti: Professori Janne Saarikivi
Kuva: Matilda Gronow
Säätiö haluaa perustamallaan Tiedettä suomeksi -palkinnolla tukea viestinnän alalla tehtävää suomenkielistä tieteellistä julkaisemista ja nostaa sen arvostusta. Palkinto jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 2020.
