Humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja taiteiden kentällä olisi häviävän vähän innovaatioita ja riskinottoa ilman säätiörahoitusta, sanoo professori Anu Koivunen.

Anu Koivunen on sukupuolentutkimuksen professori, mutta miten hänestä tuli myös mediatutkija?

Tie on ihan looginen ja liittyy siihen, että Koivunen on aina ollut ”superkiinnostunut” politiikasta ja mediasta.

Koivunen on opiskellut elokuva- ja tv-tiedettä, taidehistoriaa ja sukupuolentutkimusta. Tällä taustalla häntä kiinnostaa, miten merkitykset kulttuurissa muodostuvat, riippumatta siitä, onko tutkimuksen kohde taideteos, elokuva, kirjallisuus – tai journalismi.

2000-luvun alkupuolella Koivusen katse alkoi kohdistua juuri journalismiin. Hän sanoo olleensa ”kauhean inspiroitunut” keskustelusta, jota politiikan ja demokratian tutkimuksen kentällä käytiin.

”Innostus liittyi myös digitaaliseen murrokseen ja somen tuloon. Julkisuus oli fragmentoitumassa, ja kun jossakin jotakin liikkuu, sitä ryhdytään tutkimaan.”

”Ajan henki oikein työnsi minua siihen, että pitää luoda katse journalismiin.”

Niinpä taiteentutkimuksen parissa aloittanut tutkija alkoi käyttää omia analyyttisiä välineitään julkisuuden ja journalismin murroksen tulkitsemiseen.

***

Istumme kahvilla Helsingin Kalliossa, lähellä Koivusen kotia. Hän viittaa läheisiin taloihin ja sanoo, että vintillä on edelleen kasapäin väitöskirjamateriaalia. Vuonna 2003 valmistunut väitös koski Niskavuori-elokuvien reseptiota. ”Oli kiinnostava katsoa, miten Niskavuorten arvosteluissa ja mainonnassa tuotettiin alusta asti sellaista kuvaa, että tässä on Suomi, tässä on suomalainen sukupuolijärjestys.”

Myöhemmin, kun Suomessa kamppailtiin EU-jäsenyydestä, Niskavuoren Aarne -elokuvan (1953) pätkää esitettiin uutisissa juuri sinä Suomena, joka on uhattuna, jos Suomesta tulee EU:n jäsen. Näin kulttuuri toimii välineenä kansallisen itseymmärryksen tuottamisessa.

Tämä on olennaista: elokuvien ohella Koivunen tarkasteli niiden vastaanottoa, kehystystä ja tulkintaa. Ja ihan kuten elokuvissa, myöskään journalismissa merkitykset eivät palaudu vain itse sisältöön, vaan myös käyttötilanteeseen ja -tilaan. Näin on eritoten sosiaalisen median aikakaudella. Mediatutkimuksen ja sen eri näkökulmien kannalta asia on merkittävä. Tutkimalla vain yksittäistä journalistista sisältöä ei voi tietää, millainen yhteiskunnallinen voima sillä on, millaista keskustelua sen ympärille syntyy tai miten tekstiä tulkitaan, jaetaan, kommentoidaan ja jatketaan.

”Humanistin silmä katsoo journalismia eri tavoin kuin jonkun muun”, Koivunen sanoo.

***

Parhaillaan Koivunen johtaa kolmea tutkimushanketta.

Laajin niistä on monitieteinen hanke Vallan virrat – media politiikan alustana ja tekijänä. Se käsittelee journalistisen median valtaa ja roolia politiikan toimijana ja areenana.

”Me yritetään ymmärtää sitä, millä tavalla median valta operoi, mistä siinä on kysymys.”

Vallan virrat -hankkeesta nousee kiinnostavia kysymyksiä muun muassa siitä, millaista journalismi on kokonaisuutena, ja millaisena se taas näyttäytyy käyttäjille vaikkapa hetkellisten mutta toistuvien kohujen kautta.

Onko journalismi kokonaisuutena tunteellistunut tai mielipiteellistynyt – vai ovatko vain yksittäiset, laajasti somessa kiertävät jutut tällaisia luonteeltaan?

”Kun katsoo kokonaisuutta, näkyy ihan muuta kuin jos katsoo yksittäisiä keissejä”, Koivunen sanoo. Tähän mennessä tehdyn analyysin perusteella journalismi näyttäytyy koneena, jossa kaikki on koko ajan samanlaista. Isoista aineistoista ei näytä löytyvän suuria eroja ääneen pääsyssä, uutiskielessä tai tunteellistumisessa.

”Mietimme, miten voisi tuottaa analyysia tästä epäsuhdasta: miltä journalismi kokonaisuutena näyttää ja toisaalta millaisia merkityksiä se saa tilanteessa, jossa sitä käytetään. Kukaan ei kuluta mediaa kokonaisuutena.”

Isojen data-aineistojen käyttö ja tulkinta ei ole ollut yksinkertaista. Data ei ole sellaisenaan puhdasta ja käyttökelpoista. Koivunen sanookin, että tutkimuksen ei pitäisi luisua datauskoon. ”Täytyy ymmärtää, että määrä ei ole koko totuus siitä, miten media käyttää valtaa.”

***

Säätiön hallituksessa Anu Koivunen kokee roolikseen pitää yllä tutkimuksen intressejä ja ääntä. ”Tuon keskusteluun kentän ja alan ymmärrystä.”

Professorin silmin säätiöiden voima on vapaus ja riippumattomuus. Koivunen sanoo, että humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja taiteiden kentällä olisi häviävän vähän innovaatioita ja riskinottoa ilman säätiörahoitusta.

”Säätiörahoitus on se, mikä saa humanistit hengittämään.”

Koivusen mielestä Helsingin Sanomain Säätiön pitää rahoittaa laadukasta tutkimusta, joka on mielekästä myös tutkijoiden ja heidän uransa ja intressiensä lähtökohdista.

”Ei voi ajatella vain sitä, mitä mediatalot tarvitsisivat juuri nyt.”

Iso kysymys mediatutkimuksen kannalta on esimerkiksi pääsy mediatalojen analytiikkaan tai muihin tietoihin, jotka ovat sekä liikesalaisuuksia että täysin olennaisia tietoja, jos halutaan ymmärtää voimia, jotka tuottavat yleisöille nykyisen mediajulkisuuden.

Yksittäisen tutkijan on lähes mahdotonta tehdä isoja data-aineistoja koskevia sopimuksia mediatalojen kanssa, Koivunen sanoo. Tilannetta pyritään parantamaan säätiön toimesta.

Apurahahakemusta tekeville Koivusella on yksi vinkki. Se on simppeli, kuten hyvät vinkit usein ovat:

”Sen sijaan, että johdattelet pitkästi aiheeseen, kerro heti hakemuksen ensimmäisellä sivulla, miksi tämä hakemus on tärkeä.”

***
 
”Olen innostunut ja kriittinen mediankäyttäjä. Aamut aloitan Hesarilla, viikonloppuisin paperi, arkisin digi. Katson aamulla myös Ruotsin ja Suomen Ylet, DN:n otsikot, Guardianin ja Twitteristä uutisotsikoita. Ja Insta tietenkin kuuluu mun aamuun! Kuuntelen poliitikka-podcasteja, muuten minulla on eläkeläisen mediatavat: katson ajankohtaisohjelmia ja kuuntelen Ykkösaamua ja Politiikkaradiota.”

Anu Koivunen
Helsingin Sanomain Säätiön hallituksen jäsen
Mediatutkija, sukupuolentutkimuksen professori, Turun yliopisto

Teksti: Reetta Räty
Kuva: Ida Pimenoff