Myönnän, jännitti vähän. Oli kolmas päivä lokakuuta pandemiasyksynä 2021, ja aloimme lähestyä Ylöjärveä, jossa tiesin Kirsi Kunnaksen meitä odottavan. Auton takapenkillä keikkui värikäs pienoismalli ja huovasta valmistettuja satupuun lehtiä. Mitä mahtaisi arvoisa runoilija sanoa suunnitelmistamme? Taipuisiko hänen elämäntyönsä näyttelyksi ongelmitta?
Kirsi oli toki tietoinen näyttelyprojektista ja sille jo siunauksensa antanut. Olimme jutelleet pariin otteeseen puhelimessa, ja saamani ohjeistus oli selvä: ”Sopiihan se. Mutta muistakaa sitten, ettette tee näyttelyä minusta vaan Tiitiäisestä. Minä en ole tärkeä, runot ja sanat ovat. Eikä mikään ole niin tärkeää, kuin lukea lapsen kanssa yhdessä.”
Näyttelyn suunnittelijaksi oli valikoitunut taiteilija Alexander Reichstein, joka lopulta sai myös päättää aiheen. Museon toivelistalla oli Tiitiäisen lisäksi ainakin Nukkumatti, Liisa Ihmemaassa, Gulliverin retket, Fedja-setä sekä Grimmin sadut. Tiitiäinen oli kutkutellut mieliämme jo vuosia, mutta jostain syystä emme olleet siihen vielä tarttuneet. Onneksi Alexanderin kanta oli vahva. Kyllä, hän haluaisi tehdä myös Nukkumatin, mutta vasta myöhemmin. Ei, Liisasta oli juuri tulossa suuri näyttely Lontooseen. Nyt olisi Tiitiäisen aika. Se olisi suomalaista, se olisi ainutlaatuista. Ja runoilijakin olisi vielä mahdollista tavata.
Tiitiäis-runot ovat piristäneet suomalaista lapsuutta sukupolvesta toiseen. Pikaiset pistokokeeni osoittivat, että siilin tunteellisuus vetoaa yhä vain, niin myös Villen ja Vallen rattoisa mökkielämä, Herra Pii Poon kummallisista taikurintaidoista puhumattakaan. Entä kuinka moni meistä onkaan nukahtanut Tiitiäisen tuutulauluun? Oman lapsuuteni muistan olleen Muusan ja Ruusan, mutta aivan erityisesti Humpan ja Pompan juhlaa: ”Kaksi velikultaa laukkaavat laaksossa, hiekkaa ja multaa… Humppa ja Pomppa, humppati pomppati, humppati pomppati aaaa-aaa…” Syntymäpäivälahjaksi saamastani patjakääröstä tein hevosen, mutta mikä sille nimeksi? No tietysti Humppa! Ei kun Pomppa! Lopputuloksena oli elämäni ensimmäinen kiusallinen kompromissi, joka jäi vaivaamaan vuosiksi: Polle-parasta tuli Humppa-Pomppa. Noloa.
Mutta entä kaikki ne näyttelyvieraat, joille Tiitiäisen tarinat eivät ehkä olisikaan tuttuja? Toisenlaisia kirjoja lukeneet, mahdollisesti muissa kieli- ja kulttuuripiireissä kasvaneet? Toimii kyllä, osoitti Alexander – äidinkieleltään venäläinen ja vasta aikuisiällään Suomeen muuttanut. Oli kiehtovaa seurata hänen sukeltamistaan runojen sävyihin ja rytmiin. ”Ovela Olli oli ovella olevinaan ovela”, intoili Alexander. ”Onomatopoeettinen mato! Aivan mahtavaa!”
Toki sanoja tukivat myös lukuisat kuvat ja kuvittajat, vuosikymmenten varrella vaihtuneet ja vaikuttaneet. Ilmestyihän ensimmäinen Tiitiäiskirja jo vuonna 1956 ja viimeiseksi jäänyt vasta 2020. Väliin mahtui monta säettä ja kuvaa, monta hilpeää yksityiskohtaa. Kirsi tuntui tyytyväiseltä kaikkiin kuvittajiinsa, mutta vain yhden töitä hän erityisesti toivoi näkevänsä näyttelyssä: poikansa Martti Syrjän. Niinpä näyttelyn sisäänkäynnin yllä möllötti Puupuu ja Käpypoika -kirjan kannesta tuttu virnuileva lakritsikuu. ”Tienasin moporahoja”, selitti Martti kuvittajanuraansa näyttelyä avatessaan. ”Pelkäsin tuota kuuta ihan kamalasti”, muistelin puolestani minä lapsuuteni suurta lukukokemusta. ”Olin aivan järkyttynyt ajatuksesta, että nuo upeat ja kauheat kuvat oli piirtänyt lapsi. ”
Tiitiäisen aika avautui toukokuussa, ja kesä 2022 oli Päivälehden museossa täynnä runoa, leikkiä ja riemua. Näyttelyn keskellä kukki itseoikeutetusti valtava Satupuu, jonka oksat versoivat runonsäkeitä, omenoita, autoja ja muttereita ja jonka sisuksissa porisi perunapata. Nuorimmat näyttelyvieraat olivat vain päivien ikäisiä, vanhimmat eivät kaukana sadasta vuodesta. Ja kyllä, aikuiset lukivat lapsille. Ja lapset lukivat aikuisille. Ja jos eivät lukeneet, loruilivat omiaan. Olen varma, että Kirsi olisi ollut tyytyväinen.
Päästyämme Ylöjärvelle esittelimme suunnitelmat, joimme kahvit ja söimme makoisaa mustikkapiirakkaa. Juttelimme iloisesti lukemisesta, lapsista ja lapsuudesta. Kirsi halusi lausua meille runojaan, ja saimme luvan ottaa puhelimet esiin ja kuvata. ”Hän huusi: hii hoo! Ja kuoli myöhemmin”, lopetti Kirsi esityksensä ja katsoi tiukasti suoraan kameraan. Kiittelimme ja lähdimme ajamaan kotiinpäin, onnellisina ja vaikuttuneina saamastamme lämpimästä vastaanotosta.
Matkalla emme vielä tienneet, ettei Kirsi itse koskaan ennättäisi näyttelyä näkemään. Vain viisi päivää myöhemmin lehdet kertoivat, että Suomen rakastetuin lastenrunoilija oli kuollut.
Saila Linnahalme, Päivälehden arkiston ja museon johtaja
Kirsi Kunnaksen (1924−2021) loruihin pohjautuva Tiitiäisen aika -näyttely oli esillä Päivälehden museossa 20.5.−30.10.2022.